laatuaan ensimmäinen näin kirjoittajan näkökulmasta. Toivottavasti te lukijat nautitte matkasta agilitymaailmamme syövereihin ja saatte samalla ehkäpä myös vinkkejä oman koiran kanssa puuhailuun, treenaamiseen ja kilpailemiseen. Tapoja tehdä näitä juttua on juuri niin monta kuin on treenaajiakin - tärkeintähän onkin löytää se oma juttunsa ja tapansa, jotta kehittymistäkin tapahtuisi!Uusi vuosi on alkanut varsin mukavissa tunnelmissa. Loman jälkeen olemme hakeneet treeni- ja kilpailurytmiä jälleen päälle ja tekeminen maistuukin nyt todella hyvältä. Kunnon kuukauden loma Australian auringon alla latasi akkuja kummasti ja antoi ajatuksille tilaa leijua vapaasti miten sattuu
Suosittelenkin jokaiselle koiralajeja( ja miksei muitakin aikaavieviä harrastuksia!) harrastavalle vähintään kerran vuodessa lomaa myös ilman koiria, tekee hyvää ja ei pääse ajatukset valumaan liian syvälle harrastamisen ympärille. Itselle kun agility on myös työ, niin loma pitämisen tärkeys ihan eri ympyröissä korostuu entisestään.Helmikuun lopulla vierailimme italialaisen kouluttajan Nicola Giraudin koulutuksessa Mouhijärvellä. Miellyttävä koulutus, josta ehdottomasti päällimmäisenä jäi mieleen se, että jokaisen tulee löytää oman vahvuutensa/tyylinsä lajissa ja kyetä valitsemaan ohjaustekniikat niin, että se on koiralle se nopein, mutta myös ohjajalle se helpoin. Tekniikat eivät saa viedä ohjauksesta liikaa energiaa, jolloin niiden tekeminen ei ole kaikista taloudellisinta! Tuossa mielessä olen italiaanon kanssa samoilla linjoilla
kaiken ei todellakaan pidä näyttää hienolta tekniikkakikkailulta, vaan nimenomaan helpolta - vauhtia unohtamatta!ja se mikä on helppoa toiselle, voi olla vaikeaa toiselle - yksilöllisyys siis ennen kaikkea! tämä on myös kouluttajana hyvä pitää mielessä.Toinen asia josta näin henkilökohtaisella tasolla tuli mukava olo, oli se, että Giraudi korosti aktiivisen ohjaamisen tärkeyttä - no sehän sopii meidän tyyliin!Töitä siis täytyy tehdä ja jos päättää koiraa kääntää, niin tekee sen myös päättäväisesti. "Don´t relax" oli lause, joka jäi soimaan korviin. Plikka kyllä pelitti koulutuksessa todella hyvin ja meillä molemmilla oli hirmuisen hauskaa!
Ehkäpä tuon koulutuksen hyvä fiilis siivitti meitä sitten viime viikonloppuna tykittelemään kisoissa viidestä startista neljä nollaa sijoilla 1.,1.,2. ja 6. Tosin nollilla ja sijoituksilla ei ollut näissä kilpailuissa se päätavoite, vaan tavoitteena oli lähdön rauhoittaminen.
Tuo epeli kun on tässä matkan varrella alkanut siellä hillumaan kuin sekopäinen mielenterveyspotilas, joten tässä vaiheessa on syytä laittaa peli poikki ennen kuin homma leviää lopullisesti! Nämä ovat näitä vaikeita hetkiä huippukoiran kanssa treenatessa; minkä verran hulluttaa voidaan hillitä ilman, että vauhti kärsii? ja minkä verran lankaa voidaan venyttää ilman, että se katkeaa?
Plikan kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että haukkumista (tai no, joskus se on suorastaan karjumista!)en siltä kiellä, kunhan pysyy paikoillaan asennossa, johon olen sen jättänyt. Hakkumisella se lataa itseensä vauhdin, jolla oikeasti ollaan korkealla. Toisaalta taas raja haukkumisen ja lähtöasennossa nykimisen välillä on hyvin hauras. Mihin siis laitan rajan, jotta se olisi koiralle mahdollisimman mustavalkoinen ja itselle helppo pitää siitä kiinni?Tämä on pohditaa, jonka takia on hetkittäin tuskanhiki pinnassa ja jopa yöunet vaarassa!Ei tuo pieni Muikku päästä tässä ohjaajaansa helpolla - mutta eikös sitä sanota, että ne hulluimmat ei oo ne helpoimmat!
