Agilityssä ohjaajan vierystilalla on suuri merkitys optimaalisen suorituksen syntymiselle - tässä suhteessa agility ei poikkea muista urheilulajeista, joiden parissa olen elämäni aikana viettänyt tuhottoman monta tuntia tutkistellen oman mieleni liikkeitä. Kohdallani käykin kiittäminen urheilumaailmaaa - sekä lukuisia valmentajiani - että olen saanut, tai oikeastaan joutunut ,tustustumaan itseeni ja omaan tulisieluisuuteeni niin perinpohjaisesti. Luulenpa, että ilman urheilua en olisi koskaan joutunut itseni kanssa oikeasti selkä seinää vasten puristamaan totuuksia kyynel silmässä. Aina oma seura ei nimittäin ole sitä parasta seuraa wink

Tälläisellä hermorakenteella mielen liikkeet ovat välillä varsin kiihkeitä - jopa niin kiihkeitä, ettei omakaan ajatus pysy niiden perässä. Joskus taasen liikeet ovat liian verkkaisia, jotta huippusuorituksesta voisi antaa itsensä edes haaveilla. Haitaria siis riittää. Tosin joskus olen pohtinut, että noinkohan veressäni virtaa jotain italialaista verta, kun perisuomalainen hidasliikkeisyys on niin kovin kaukana meikäläisen päänsisäisestä maailmastasmiley

Agilityssä oikea viretila on hyvin yksilöllinen juttu, jonka löytymiseen täytyy tehdä töitä. Kokeilematta ei voi tietää sopiiko itselle - saatika koiralle - raivokas, lähes maanisuutta lähentelevä räkäposkella meno, vaiko seesteinen, lähes eleetön ja sanaton ohjaustyyli. Vierystilan suhteen ei siis kannata kopioda muiden tyylejä, vaan löytää se omansa ja uskaltaa kokeilla eri tyylejä!

Aina oikea viretila ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Itselläni on hyvinkin tehokas - lähes agressiivinen - tyyli ohjata Plikkaa, johon koira vastaa nostamalla itsensä korkeaan viretilaan ja laittamalla moottoriin vielä sen viimeisenkin vaihteen. Tälläisen vireen saaminen jokaikiseen harjoitukseen, treenirataan ja kilpailuun on joskus hyvinkin raskasta ja energiaa vievää. Tämä on kuitenkin kevään harjoittelun yksi tärkeimmistä elementeistä; saada huippuvire mahdollisimman usein ylös ja pyrkiä automatisoimaan tilaa niin pitkälle kuin mahdollista. Oikea viretila ei siis ole vain SM-kilpailuiden tai maajoukkuekarsintojen juttu - vaikka niissä sen löytääkin helpommin - vaan jokaikinen harjoitus pyritään suorittamaan oikeassa viretilassa.

Viretilaa on käsitelty hyvinkin paljon TopTeamin (Agilityliiton huippukoirakoiden valmennusryhmä) leirillä ja olen saanut sieltä paljon hyviä eväitä viretilan hallintaan ja oikean viretilan löytymiseen. Toisaalta, jos raskaan työpäivän jäjiltä tuntuu, ettei energiaa ole millään enää jäljellä vireen nostattamiseen, voi treenit silloin vaikkapa jättää väliin - tai päätyä vaikean ratatreenin sijaan tekemään kevyempi ja helpompi tekniikkaharjoitus tai vahvistaa vain kontakiesteiden suorituksia. Tämä ei siis aina ole luovuttamista tai leväperäistä harjoittelua, vaan järkevää tilanteiden hallintaa ja niihin reagoimista.

Se miten oikeaan viretilaan lopulta pääsee on monien asioiden summa, jotka täytyy tunnistaa, jotta viretilaa voi tietoisesti hallita.
Minulle henkilökohtaisesti kunnon lämmittelyt(siis ihan hikeen saakka!) ennen treenejä ja kilpailuita ovat yksi tärkeimmistä elementeistä; fyysisesti vahva ja virkeä olo nostaa viretilaa lähes automaattisesti. Leppoisa jutustelu tuttujen, mukavien ihmisten kanssa on myös yksi tekijä. Minulle ei koskaan sopisi yksinäinen keskittyminen musiikkiluurit korvilla - toisille se voi olla se juttu, että saa ylimääräiset ajatukset pois mielestä, mutta meille mitä rennompaa oloa, sen rennommin ja täysillä me vedämme!

Viretila on siis pitkälti itsetuntemusta - ja tutustumista itseensä. Uskallusta kokeilla omia henkisiä rajojaan, uskallusta olla oma itsensä ja luottaa siihen. Rehellistä tulkintaa siitä, millaisessa viretilassa saan itsestäni kaiken irti - ja toisaalta millaisena koira minusta pitää eniten antaakseen kaikkensa. Tämä kaikki on siis korviemme välissä, vapaasti käytettävissä. Ota tai jätä.

I´ts all in mind!