perjantai, 7. helmikuu 2014

Tämän tarinan päätös

Tämä matka on nyt tullut yhdellä tapaa loppupisteeseensä. Moni haave toteutui ja moni unelmakin oli lähellä toteutumistaan, mutta se miten tämä päättyi oli yllätys  - ehkä myös pieni järkytys, josta toipuminen ottaa hetken.

Toivon, että kaikkien uteliaiden lisäksi ;) tämän lukevat myös monet agilitymaailmassa turvallisuusaisioihin vaikuttavat sekä monet eläinlääketieteen parissa työskentelevät, sillä toivoisin tämän kirjoituksen herättävän ajatuksia, mutta ennen kaikkea myös toimintaa kaikkien agilitykoiriemme hyväksi. Agility on niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin suuri koiraurheilumuoto, mutta maassamme tapahtuva eläinlääketieteellinen tutkimus tai lajin turvallisuusnäkökulmat laahaavat sen osalta pahasti perässä. Ei ole kunnollista faktaa siitä miten rasittavasta lajista on kyse, tai millainen olisi optimaalinen harjoittelualusta, saatika siitä millaisille vammoille laji altistaa ja miten niitä tulisi välttää ja ehkäistä. Monia koiria treenataan aivan liikaa ja aivan väärin, jo hyvin nuoresta.

Omalla kohdallani tiedän tehneeni matkan varrella kaiken parhaan ymmärrykseni ja saatavilla olevan tiedon mukaisesti - mutta nyt tiedän myös sen, että tällä hetkellä teen monet asiat toisin. En ole katkera tai vihainen, mutta ehkäpä surullinen siitä, että harrastamisen hinta on nyt tämä; rikkinäinen koira, jonka arkielämä kotikoiranakin saattaa olla vaarassa. Koirat ovat minulle  - nyt ja aina  - ensisijaisesti perheenjäseniä, eivätkä kisa-tai harrastuskoneita, joiden kroppa kulutetaan loppuun ja sen jälkeen ne laitateen "kuoppaan". Se miksi tähän tilanteeseen tultiin on kysymys, johon ei ehkä ole kunnon vastausta, vaikka kyseessä on valehtelematta yksi parhaiten huolletusta koirasta, yksi kovimmassa kunnossa olevasta koirasta ja yksi hyvin harkitusti treenatusta koirasta. Tein monta ratkaisua koiran hyvinvointi edessä jättämättä sadekelin kilpailuita väliin tai olemalla treenamatta pakkasella. Tiedän kuitenkin myös sen, että nyt olen monen asian osalta paljon viisaampi, mitä viisi vuotta sitten; en treenaisi nuorta koiraa niin aikaisin, en aloittaisi vinokeppien tekemistä niin aikaisin, tietäisin millaisille pinnoille en missään tapauksessa menisi ja millaisissa sisähalleissa kilpailisin (mm lämpötilan muutokset). Treenasin koiraani lajimme arvostetuimpien ja kokeneimpien kouluttajien ohjeiden mukaisesti, nyt tiedän myös sen, että heidän neuvonsa eivät kaikki olleet oikeita, syystä tai toisesta. Kasvava pentuni tulee saamaan nyt paljon matillisemman alun ja tähän ei välttämättä ole tullut yleisesti kovinkaan suurta muutosta, mitä se oli viisi vuotta sitten. Miksi ihmeessä koirien tulee olla niin aikaisin niin kovin valmiita?ei kai pitäisi olla itseisarvo kisata arvokisoissa 2-vuotiaan koiran kanssa? Jos joku uskoo puheita, että ihan vaan kerran pari viikossa pikkaisen treenaamalla koiran saa valmiiksi 2-vuotiaana, niin siinä valehtelee puhujan lisäksi samalla myös kuuntelija itselleen.

Kysymyksiä, jotka tässä hetkessä nousevat omaan mieleeni on paljon, mutta tässä muutamia asioita, joihin voisi agilityväki olla aktiivisesti vaikuttamassa:

- miksi maksien maksimihyppykorkeus pitää olla 65cm? täysin idiotismia, että maksiluokassa koirat joutuvat pahimmillaan hyppäämään lähes 20cm itseään korkeampia hyppyjä.

- miksi A:n jyrkkyyskulma ei voisi olla loivempi?etu josta hyöytyisivät niin isot kuin pienetkin koirat.

- kontaktiesteille pitäisi määritellä esteen joustavuus. Kun vertaa eri valmistajien esteitä, niin osassa A:lle tulo on kuin betonille jysäyttäisi ja toisissa esteestä tulee kevyt jousto koiran osuessa ylösmenolle

- puomin ylösmenoalueen voisi vaikka poistaa kokonaa, että koira saisi itse määritellä omalle rakenteelleen sopivan laukan ylösmenolle?

- tuomareille pakolliseksi ohjeeksi, että kontakteille tulee tulla suorasta lähestymiskulmasta

- hallilämpötilojen vaihtuminen sään mukaan; osassa keinonurmihalleista voi välillä olla miinusta ja välillä plussa niin että katosta tippuu vettä, millainen on tuollainen keinonurmi koiran siinä juostessa?entäpä putkien pito?

- millainen keinonurmi on toimivin juuri agilityssä ja miten sitä kuuluu huoltaa?entäpä pohjan joustavuus?osassa halleissa keinonurmen alla on hiekka ja jokainen joka hiekan tiivistyvyydestä jotain tajuaa niin ymmärtää, että hiekka tiivistyy ajan kanssa lähes betonin kovuuteen, miten siis huolehditaan tälläisten hallien pohjan riittävästä joustavuudesta?

Uskon, että ajan kuluessa monen asian yhteensumma on tuonut meidät - siis minut ja Plikan - tähän tilanteeseen, että olkanivel muistuttaa lähes keihäänheittäjän olkaniveltä. Uskon, että monella edellä mainitulla asialla on ehkäpä ollut vaikutusta siihen, kun kyseessä on urheilukoiran vamma, joka johtuu ylirasituksesta. Miltähän näyttäisi monen muun maksikokoisen agilitykoiran olkanivelet, jos niitä tutkimusmielessä tähystettäisiin. Siinäpä oiva väitöskirjanaihe tai vaikkapa gardun pohja jollekin eläinlääkärille tai alaa opiskelevalle.

Tähän lopuksi vielä Plikan sairashistoria ja tähystyksen löydökset ja koiran tulevaisuus:

Oikean etujalan ontuminen alkoi kesällä 2013, hoidettiin ensin tulehduskipulääkkeellä ja kahden viikon levolla. Oireet palasivat kun koiraa rasitti, sen jälkeen vaivaa hoidettiin bicepsin jänteen tuleduksena (haukkarin jänne) kahteen otteeseen nivelinjektioilla ja todella pitkänä lepojaksona (remmissä yhteensä 3kk) sekä fysioterapialla. Oireet palasivat jälleen tammikuussa 2014 kun koiran liikuntaa lisättiin. Sen jälkeen tähystys, jossa monta löydöstä, joille ei voida tehdä mitään.

Löydökset: Hyvin lievää tulehdusta olkanivelessä. Sekä uloimmassa että sisemmässä (gleno-humeraali) nivelsiteessä repeämät. Biceps ehjä ja jänteen kiinnityksessä vain hyvin lievää tulehdusta. Caputin caudaalipuolella selkeää epätasaisuutta ja caputin caud reunassa rustokulumaa niin, että luu paistaa alueittain läpi, mutta aluetta peittää ohut rustokerros.

Lisäksi rtg:ssä näkyi vasemmassa olkanivelessä alkava osteofyytti (luupiikki), herää kysymys miltä tuo vasen näyttäisi, jos se tähystettäisiiin vaikka se ei oireile?

Rustokuluman osalta ei osata arvioida onko se paranemassa oleva vamma vai nivelrikon alkua. Aika näyttää sen sitten.

Nivelsiteitä ei voida korjata mitenkään ja niiden vaikutus nivelen instabiliteettiin on vaikeaa arvoida - pienikin ylimääräinen liike nivelessä altistaa nivelrikon kehittymiselle ja rasittaa nivelsiteitä.

Suurin murhe tällä hetkellä on se, saammeko Plikan niin kivuttomasti, että voisi elää kotikoirana ja kulkea lauman mukana metsälenkeillä. Agilityt on nyt kisattu joka tapauksessa - onneksi sain sen osalta niin paljon ja osasin nauttia jokaisesta hetkestä mun ruskean tykin kanssa. Kiitos ja anteeksi Plikka - toisaalta on vaikeaa hyväksyä se, että agilityn takia en voi ehkä pitää sinua elämässäni sinne vanhuuteesi saakka. Toisaalta uskon, että jos osaisit puhua, niin  sanoisit minulle, että olisit silti valinnut agilityn elämääsi - kaikesta huolimatta. Suurin huumeesi ja suurin rakkautesi - siksi olitkin siinä niin hirmuisen hyvä. Me olimme loistava pari. Kaltaistasi tuskin tulee toista.

Tässä vielä viimeiseksi jäänyt agilitysuorituksemme; huikean hieno rata 2013 agirodun TopKelpies- joukkueessa, joka voitti koko maksien joukkuekisan. Kiitos kaikki joukkuekumppanit ja erityisesti ensimmäisenä tuossa videolla starttaavat Kirsi ja Eevi - olette olleet kisauramme tärkeimmät tukijat ja kisakumppanit!Ilman Plikkaa en olisi teitäkään tavannut. Plikka ja minä sitten tykitämme tässä toisessa suoritusvuorossa hienolla nollalla. Plikka <3

http://www.youtube.com/watch?v=bSClQJf4cVo

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 24. kesäkuu 2013

SM 2013 hulinaa - kaikki niin lähellä mutta niin kaukana

Niin se on sitten SM-kilpailut paukutettu plakkariin tämänkin vuoden osalta. Ennätyssuuret kilpailut Kirkkonumella keräsivät huimat yli 200 joukkuetta sekä yli 600 yksilökilpailijaa mittelöimään paremmuudesta. Hatunnosto järjestävälle seuralle hyvin pyörineistä kisoista!

sm2013-1JPG-normal.jpg

(Kuva Tuula Pullinen)

Me olimme tyttöpowerin voimin liikenteessä. Perjantaina aloitimme perinteisillä iltakisoilla ( ovat ns lämmittelykilpailut ennen varsinaisia SM-kisoja), joissa meno oli enemmänkin posotusta kuin hallittua ja hienoa agilityä :) Erityisesti Plikka porsasteli hyppyradan lähdön ja luonnollisesti palautin tyypin lähtöön ja huomautin moisesta aivottomuudesta - noh sen jälkeen rata olikin kelpien omaa kivaa, joka mentiin suurella syrämellä ihan minne sattui ruskea kuono osoittamaan :) Toisaalta olin onnellinen, että tyypillä meni niin lujaa, sillä SM-kisoihin valmistaumista on varjostanut huoli Plikan tammikuisen reisivamman näkymisestä edelleen kropassa. Lanneranka jumittaa oikealta ja reisikin on välillä normaalia kireämpi, mutta hyvällä huollolla, riittävän kevyellä treenillä/kisaamisella on tyttö saatu onneksi kuntoon - siitä osoituksena tuo raivoisa meno perjantaina. Sofin perjantain radat olivat pikkumokia vaille ihan kivat - ehdottomasti hauskin rata oli agirata, vaikka siinä sekoillaankin heti alkuun renkaan kanssa ja myöhemmin kepeillä, niin A-esteen sammakko-style on näkemisen arvoinen. Tsekatkaas tuo video ja naurakaa :)

http://www.youtube.com/watch?v=xQuGWSnws5g

Lauantaina aloitimme joukkuekisoilla. Ensin oli vuorossa Plikka, joka juoksi joukkueessa 2.paikkaa. Plikan rata olikin sitten oikein siisti, mutta vitonen tuli A:n alastulosta, jossa matka jatkui jyrkästi alastulosta sivulle. Meidän A:n juoksukontaktiprojekti ei ole tässä vaiheessa sisältänyt mitenkään hurjaa määrää noita kääntäviä ohjauksia, joten ei liene yllätys tuo virhe. Sen sijaan alastulo, jossa liike jatkui eteenpäin oli varsin mukavasti Plikalta rytmitetty. Joukkueena RimA ei niittänyt tällä kertaa suurempaa mainetta. Yksilötasolla en edes löytänyt tuloksia, joissa olisi voinut hieman verailla Plikan aikaa ko radalla.

Plikan joukkuerata on tässä:

http://www.youtube.com/watch?v=xZG7H4VF2gQ

Sofin kanssa pääsimmekin sitten kiinni oikein suuren urheilujuhlan tunnelmaan, sillä juoksimme RimAn medi-koirien joukkueessa ankkurina. Joukkueen muut koirakot olivat hoidelleet nollat alle, joten finaaliradalla lähdimme sijalta 2.!Kaikki tai ei mitään fiiliksellä siis radalle :) Tässä vaiheessa alkoi meikäläisenkin viretila olla kohdillaan; olen isojen kisojen urheilija ja nautin suuresta yleisöstä ja kihisevän jännityksen tunnelmasta ilman, että se millään tavoin pilaa omaa suoritustani! Päinvastoin. Ennen starttia katselin miten voimakkaasti aurinko hohti kentän pinnasta ja loi hehkullaan erikoisen vahvan tunnelman - mahtista siis olla näissä kemuissa mukana :) Rata alkoikin varsin lupaavasti, kunnes Sofi jostain syystä luki keppien linjaa avaavan valssin liikaa auki ja ampaisi ohi keppien..yleisön kohahdus oli mieleenpainuva. Samoin se tunne, kun tajusi mestaruuden valuvan jonnekin sinne keppien ohi päätään paukuttavan cokkerin mukana..kampesin Sofin kuitenkin vielä ohjaukseen mukaan ja loppurata olikin taas meitä parhammillaan. Puomilla oli mielenkiintoinen varjoilmiö, joka aiheutti suurelle osasta koiria jarrutuksen puomin ylösmenon yläosalle (myös Sofi jarruttaa samalla kohdalla). Keppisekoilusta huolimatta aika oli hyvä, ilman sekoiluja olisimme olleet mestaruustaistossa mukana - sijoituksena 4. ei ole kuitenkaan ollenkaan huono. Kiitos muulle joukkueelle supersuorituksista!me ei ihan päästy samaan, mutta melkein :)

Sofin joukkuerata on tässä;

http://www.youtube.com/watch?v=OCzSunhEaSY

Sunnuntaina jatkoimme yksilöradoilla. Sofi selvitti tiensä aikas mageella nollaradalla mukaan finaaliin. Finaaliin starttasimme sijalta 9. /50. Meillä oli huurrjaan hauskaa tuolla karsintaradalla :)

Täällä Sofin mukava nollarata;

http://www.youtube.com/watch?v=fFRC-xcK7gY

Plikkakin teki oikein hyvää työtä karsintaradalla, mutta yhden riman tiputus vei meiltä finaalinpaikan. Nollalla olisi finaaliin startattu sijalta 9. - mutta kun ei niin ei. Tämä yksi rima alkaa SM-kisoissa olla kohta perinne..

Tässä Plikan rata:

http://youtu.be/tYe0Vje7nXw

 

IMG_6122_sm2013_Mari-normal.jpg

(Kuva Mari Ali-Raatikainen)

Sofin kanssa oli jälleen mestaruuskakkua tarjolla, sillä finaalin nopein aika olisi tarjonnut meille SM-voiton, mutta niin vaan napsahti kymppi siltä radalta. Olisiko Sofin nuoruus tehnyt tepposensa, sillä ensin tuli lentokeinu, jota tyttö ei ole tehnyt muistaakseni koskaan ja sitten kaatui pituuden palikka loppusuoralla. Keinulle Sofi kaarsi edellisen hypyn valumisen myötä  hieman vinosta ja ohjatessakin tajusin, että nyt tullaan liian kovaa, jotta keinulle on edes mahdollista pysähtyä. Pituuden hää sitten hyppäsi liian kaukaa, jotta ponnistuksen voima olisi kantanut koko esteen yli. Kokonaisuutena olen kuitenkin ihan hirmuisen tyytyväinen tuohon lentävään luppakorvaan, sillä olemmehan aloittaneet yhteistyön vasta viime vuoden marraskuussa ja nyt jo mennään tälläistä tasoa. Se on vaan NIIN huipputyyppi! Iso kiitos ja halaus Anjalla, joka on koiransa käsiini antanut ja kaikella lailla tukenut ja kannustanut tässä projektissa <3 Täytyy näin kuriositeettina mainita, että on se tuolla mediluokassa tunnelman puolestakin jotenkin rennompaa kuin makseissa, olen kovin nauttinut siellä kisaamisesta. Ennen finaalirataa paiskattiin tyttöjen kanssa ylävitoset ennen radalla menoa ja Kaisa sitten hoitelikin mestaruuden heidän talliinsa - Onnea Kaisa ja Hikka, ootte rautaa!

Tässä Sofin finaalirata, joka on meitä niin kovimmillaan - pienistä virheistä huolimatta.

http://www.youtube.com/watch?v=-gOjHrd2l_Q

Kiitos vielä maailman parhaimmalle Susselle A-luokan majoituksesta kisojen aikana. Nukuttiin oikein hyvin - myös niitä päiväunia :)

Tästä meidän matka jatkuu sitten kohti agirotua ja karsintoja. Siihen saakka moi!

20130614_4MG_0566-normal.jpg

(Kuva Jukka Pätynen, koirakuvat)

 

 

 

 

torstai, 23. toukokuu 2013

Henkiin herääminen

Tämä blogi väsähti alkumetreille, mutta uusi kevät ja uusi voima blogin päivittämiseen.

Paljon on tapahtunut vuoden aikana ; agilityrintamalla ehkä suurin saavutus viime kesänä oli maajoukkuekarsintojen 6. sija (lähes 90:n koiran joukossa). Olin niin onnellinen ja ylpeä tuosta kelposesta - toisaalta taas niin pettynyt ja surullinen siitä, että maajoukkuepaikka valui muurin yhden palikan pudotukseen. No, tälläistä tämä agility on ja lajin herkkyys takaa sen, että tunteiden vuoristorata on välillä hyvinkin vauhdikasta ylä- ja alamäkeä.

EO-reissu Ruotsiin viime heinäkuussa koko perheen voimin oli hieno kokemus - mutta toisaalta ei ehkä niin hieno mitä odotin. "Ihmis"urheilun puolella on tottunut jollain lailla hienompiin järjestelyihin ja suuren urheilujuhlan tuntuun - ihan siihen ei EO-kisoissa päästy. Ehkä koiraurheilussa on vielä tältä osin matkaa niihin tunnelmiin. Plikka veti parastaan vaikka ei mitaleille puristettu. Paras sijoitus oli 10. (yli 300:n koiran joukossa!!).

Vuoden aikana olen saanut myös kunnian ohjata medikokoista lainakoiraa; metsästyslinjaista cockeri Sofia. Aivan huisi tapaus!!vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Vajaassa kahdessa kuukaudessa saimme arvokisatulokset kasaan ja ensi kesänä meidät nähdään sitten myös arvokisarintamalla. Tuon tytön kanssa voi haaveilla vaikka mistä :) Nyt mulla onkin sitten oikein tyttöpowerilla varustettu tiimi; minä, Plikka ja Sofi.

Talouteemme muutti viime keväänä myös uusi pentunen; pitkäkarvainen kääpiömäyräkoira Felix. Niin ihanainen sulostuttaja meidän arkeen - paikkaa hyvin Mauri-mäyräkoiran poismenon jälkeen tullutta tyhjää mäyräkoira-aukkoa kodissamme. Felix on ensisijaisesti Peetun koira ja Peetu pääsee äidin avustuksella oppimaan koirankoulutuksen- ja hoitamisen saloja. Pienet miehet ovatkin vallan mainio pari touhutessaan yhdessä.

Kesän tavoitteissa siintää nyt sitten SM-kilpailut kesäkuun puolessa välissä ja maajoukkueen karsinnat heinäkuun puolessa välissä. Sitä ennen kuitenkin yritän tänne jotain matkanvarrella kirjoitella. Pysykää linjoilla :)

torstai, 15. maaliskuu 2012

Viiiirrreystila - mielen hallintaa ja vireen buustausta

Agilityssä ohjaajan vierystilalla on suuri merkitys optimaalisen suorituksen syntymiselle - tässä suhteessa agility ei poikkea muista urheilulajeista, joiden parissa olen elämäni aikana viettänyt tuhottoman monta tuntia tutkistellen oman mieleni liikkeitä. Kohdallani käykin kiittäminen urheilumaailmaaa - sekä lukuisia valmentajiani - että olen saanut, tai oikeastaan joutunut ,tustustumaan itseeni ja omaan tulisieluisuuteeni niin perinpohjaisesti. Luulenpa, että ilman urheilua en olisi koskaan joutunut itseni kanssa oikeasti selkä seinää vasten puristamaan totuuksia kyynel silmässä. Aina oma seura ei nimittäin ole sitä parasta seuraa wink

Tälläisellä hermorakenteella mielen liikkeet ovat välillä varsin kiihkeitä - jopa niin kiihkeitä, ettei omakaan ajatus pysy niiden perässä. Joskus taasen liikeet ovat liian verkkaisia, jotta huippusuorituksesta voisi antaa itsensä edes haaveilla. Haitaria siis riittää. Tosin joskus olen pohtinut, että noinkohan veressäni virtaa jotain italialaista verta, kun perisuomalainen hidasliikkeisyys on niin kovin kaukana meikäläisen päänsisäisestä maailmastasmiley

Agilityssä oikea viretila on hyvin yksilöllinen juttu, jonka löytymiseen täytyy tehdä töitä. Kokeilematta ei voi tietää sopiiko itselle - saatika koiralle - raivokas, lähes maanisuutta lähentelevä räkäposkella meno, vaiko seesteinen, lähes eleetön ja sanaton ohjaustyyli. Vierystilan suhteen ei siis kannata kopioda muiden tyylejä, vaan löytää se omansa ja uskaltaa kokeilla eri tyylejä!

Aina oikea viretila ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Itselläni on hyvinkin tehokas - lähes agressiivinen - tyyli ohjata Plikkaa, johon koira vastaa nostamalla itsensä korkeaan viretilaan ja laittamalla moottoriin vielä sen viimeisenkin vaihteen. Tälläisen vireen saaminen jokaikiseen harjoitukseen, treenirataan ja kilpailuun on joskus hyvinkin raskasta ja energiaa vievää. Tämä on kuitenkin kevään harjoittelun yksi tärkeimmistä elementeistä; saada huippuvire mahdollisimman usein ylös ja pyrkiä automatisoimaan tilaa niin pitkälle kuin mahdollista. Oikea viretila ei siis ole vain SM-kilpailuiden tai maajoukkuekarsintojen juttu - vaikka niissä sen löytääkin helpommin - vaan jokaikinen harjoitus pyritään suorittamaan oikeassa viretilassa.

Viretilaa on käsitelty hyvinkin paljon TopTeamin (Agilityliiton huippukoirakoiden valmennusryhmä) leirillä ja olen saanut sieltä paljon hyviä eväitä viretilan hallintaan ja oikean viretilan löytymiseen. Toisaalta, jos raskaan työpäivän jäjiltä tuntuu, ettei energiaa ole millään enää jäljellä vireen nostattamiseen, voi treenit silloin vaikkapa jättää väliin - tai päätyä vaikean ratatreenin sijaan tekemään kevyempi ja helpompi tekniikkaharjoitus tai vahvistaa vain kontakiesteiden suorituksia. Tämä ei siis aina ole luovuttamista tai leväperäistä harjoittelua, vaan järkevää tilanteiden hallintaa ja niihin reagoimista.

Se miten oikeaan viretilaan lopulta pääsee on monien asioiden summa, jotka täytyy tunnistaa, jotta viretilaa voi tietoisesti hallita.
Minulle henkilökohtaisesti kunnon lämmittelyt(siis ihan hikeen saakka!) ennen treenejä ja kilpailuita ovat yksi tärkeimmistä elementeistä; fyysisesti vahva ja virkeä olo nostaa viretilaa lähes automaattisesti. Leppoisa jutustelu tuttujen, mukavien ihmisten kanssa on myös yksi tekijä. Minulle ei koskaan sopisi yksinäinen keskittyminen musiikkiluurit korvilla - toisille se voi olla se juttu, että saa ylimääräiset ajatukset pois mielestä, mutta meille mitä rennompaa oloa, sen rennommin ja täysillä me vedämme!

Viretila on siis pitkälti itsetuntemusta - ja tutustumista itseensä. Uskallusta kokeilla omia henkisiä rajojaan, uskallusta olla oma itsensä ja luottaa siihen. Rehellistä tulkintaa siitä, millaisessa viretilassa saan itsestäni kaiken irti - ja toisaalta millaisena koira minusta pitää eniten antaakseen kaikkensa. Tämä kaikki on siis korviemme välissä, vapaasti käytettävissä. Ota tai jätä.

I´ts all in mind!



perjantai, 9. maaliskuu 2012

Italialaista agilityä ja nollakoneen hurinaa

Tästä sitten alkaa blogimmesmileylaatuaan ensimmäinen näin kirjoittajan näkökulmasta. Toivottavasti te lukijat nautitte matkasta agilitymaailmamme syövereihin ja saatte samalla ehkäpä myös vinkkejä oman koiran kanssa puuhailuun, treenaamiseen ja kilpailemiseen. Tapoja tehdä näitä juttua on juuri niin monta kuin on treenaajiakin - tärkeintähän onkin löytää se oma juttunsa ja tapansa, jotta kehittymistäkin tapahtuisi!

Uusi vuosi on alkanut varsin mukavissa tunnelmissa. Loman jälkeen olemme hakeneet treeni- ja kilpailurytmiä jälleen päälle ja tekeminen maistuukin nyt todella hyvältä. Kunnon kuukauden loma Australian auringon alla latasi akkuja kummasti ja antoi ajatuksille tilaa leijua vapaasti miten sattuu smileySuosittelenkin jokaiselle koiralajeja( ja miksei muitakin aikaavieviä harrastuksia!) harrastavalle vähintään kerran vuodessa lomaa myös ilman koiria, tekee hyvää ja ei pääse ajatukset valumaan liian syvälle harrastamisen ympärille. Itselle kun agility on myös työ, niin loma pitämisen tärkeys ihan eri ympyröissä korostuu entisestään.

Helmikuun lopulla vierailimme italialaisen kouluttajan Nicola Giraudin koulutuksessa Mouhijärvellä. Miellyttävä koulutus, josta ehdottomasti päällimmäisenä jäi mieleen se, että jokaisen tulee löytää oman vahvuutensa/tyylinsä lajissa ja kyetä valitsemaan ohjaustekniikat niin, että se on koiralle se nopein, mutta myös ohjajalle se helpoin. Tekniikat eivät saa viedä ohjauksesta liikaa energiaa,  jolloin niiden tekeminen ei ole kaikista taloudellisinta! Tuossa mielessä olen italiaanon kanssa samoilla linjoillasmileykaiken ei todellakaan pidä näyttää hienolta tekniikkakikkailulta, vaan nimenomaan helpolta - vauhtia unohtamatta!ja se mikä on helppoa toiselle, voi olla vaikeaa toiselle - yksilöllisyys siis ennen kaikkea! tämä on myös kouluttajana hyvä pitää mielessä.

Toinen asia josta näin henkilökohtaisella tasolla tuli mukava olo, oli se, että Giraudi korosti aktiivisen ohjaamisen tärkeyttä - no sehän sopii meidän tyyliin!Töitä siis täytyy tehdä ja jos päättää koiraa kääntää, niin tekee sen myös päättäväisesti. "Don´t relax" oli lause, joka jäi soimaan korviin. Plikka kyllä pelitti koulutuksessa todella hyvin ja meillä molemmilla oli hirmuisen hauskaa!

Ehkäpä tuon koulutuksen hyvä fiilis siivitti meitä sitten viime viikonloppuna tykittelemään kisoissa viidestä startista neljä nollaa sijoilla 1.,1.,2. ja 6. Tosin nollilla ja sijoituksilla ei ollut näissä kilpailuissa se päätavoite, vaan tavoitteena oli lähdön rauhoittaminen.
Tuo epeli kun on tässä matkan varrella alkanut siellä hillumaan kuin sekopäinen mielenterveyspotilas, joten tässä vaiheessa on syytä laittaa peli poikki ennen kuin homma leviää lopullisesti! Nämä ovat näitä vaikeita hetkiä huippukoiran kanssa treenatessa; minkä verran hulluttaa voidaan hillitä ilman, että vauhti kärsii? ja minkä verran lankaa voidaan venyttää ilman, että se katkeaa?

Plikan kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että haukkumista (tai no, joskus se on suorastaan karjumista!)en siltä kiellä, kunhan pysyy paikoillaan asennossa, johon olen sen jättänyt. Hakkumisella se lataa itseensä vauhdin, jolla oikeasti ollaan korkealla. Toisaalta taas raja haukkumisen ja lähtöasennossa nykimisen välillä on hyvin hauras. Mihin siis laitan rajan, jotta se olisi koiralle mahdollisimman mustavalkoinen ja itselle helppo pitää siitä kiinni?Tämä on pohditaa, jonka takia on hetkittäin tuskanhiki pinnassa ja jopa yöunet vaarassa!Ei tuo pieni Muikku päästä tässä ohjaajaansa helpolla - mutta eikös sitä sanota, että ne hulluimmat ei oo ne helpoimmat!smiley